Maanista makoilua riippumatossa

Luin tänään Essi Kummun kirjan Mania. Pötköttelin riippumatossa ja aurinko paistoi petollisen viileän tuulen hulmutessa. Laitoin onneksi aurinkorasvaa.

Kirja oli outo, kummallinen ja jopa osin hauska, vaikka itse tarina taustalla on hirveä. Jo alussa selviää, että päähenkilö Laura ampuu ampumaradalla kolme ihmistä kuoliaaksi.

Romaani kulkee muistojen ja takaumien kautta, mutta pintarakenteena ovat kuulustelut tapahtuman jälkeen Lauran ollessa tutkintavankeudessa. Lauralla on kuusivuotias lapsi, Elina, joka on melkein leijona ja tiikeri, ei lapsi, mutta Lauran mielessä lintu, lintunen. Pesässään.
Lauran ja Elinan elämään tulee mies, Mieto, näyttelijä, joka on kiinnekohta ja järjen ääni. Mieto huomaa Lauran ja Elinan ongelmat ja yrittää parhaansa mukaan korjata niitä, mutta kun mielenterveys järkkyy pahasti, ei pelkkä läsnäolo kai voi mitään korjata.

Laura pelaa. Kotona ja töissä puhelinmyyntifirmassa, väkivaltaisia tietokonepelejä (ainakin Tomb Raideria, koska nimi Lara mainitaan jossakin kohtaa) ja välillä The Simsiä. Lauran pelaaminen on kuin maaninen riippuvuus.

En ole varma, yrittikö romaani vierittää Lauran hirmuteon taustalle ja syyksi ampumapelejä, mutta itse en teoriaa yleisellä tasolla kannata. (Toisaalta mieleen tuli heti pelien vaikutukset omassa elämässäni - pelasin viikko sitten koko illan kännykällä älypelejä ja näin seuraavan yönä pahimmat painajaiseni ikinä. Heräilin parin tunnin välein, kylmän hikisenä ja tärisin ja kun nukahdin uudestaan, viimeinen ajatukseni oli "ei enää!". Pelasin nimittäin unissani! Se oli ihan hirveää! Joskus joku peli on tullut uniin aiemminkin, mutta yleensä kyse on ollut jostakin kiinnostavasta, jossa jopa tapahtuu jotakin. Älypeleissä ei tapahdu mitään! Sitä sitten tuntitolkulla uniharhaisena... Arrgh. Pidin ja pidän edelleen taukoa. :D)

Lauralla oli selkeästi jotakin päässään pahasti vialla jo ennen pelejä. Osissa luvuista ja kappaleista kertojaminänä on pikku-Elina. Joinakin hetkinä tuli tunne, kuin Elinaa ei edes olisi, vaan lapsen mielikuvat ovatkin Lauran sisäisen lapsiminän mielikuvia ja muistoja. Selkeää vahvistusta tai muuta viitettä tälle tunteelle romaani ei kuitenkaan tarjonnut.
Teos vaikutti niin monitasoiselta, että en ihmettelisi, vaikka sekä Mieto että Elina olisivat olleet lopulta vain Lauran harhoja.

Laura katselee kuulusteluissa uhriensa kuvia ja yrittää muistaa. Laura myös kehittelee uhreilleen elämäntarinat, lyhyen taustan ampumapäivälle, joista jää epäselväksi, ovatko ne tosia, uhrien näkökulmasta kerrottuja vaiko vain Lauran mielikuvituksen tuotetta. Uhrit eivät kuitenkaan suoranaisesti herätä myötätuntoa tai ole itsekään elämässään niin viattomia, vaan omalla tavallaan huonoja miehiä. Edustavatko he Lauralle Elinan isää?

Sivulla 20 minua häiritsi tämä lause: kävin lähikaupassa ja muovipussit rapisivat kummassakin kädessä kun palasin. Eiväthän kaupan muovipussit rapise? Ne kahisevat ehkä, mutta rapinaa en osaa ainakaan taviskauppojen pusseille kuvitella. Muuten teksti oli nautittavaa ja taitavaa.

 (Minä livenä blogissa! Siis käsi. Tästä on vielä matkaa kasvoillaan bloggaamiseen, mutta hieno alku.)

Riippumatosta ja laiskasta alkupäivästä huolimatta kirja ei ole mikään kevyt kesäinen lukupala. Muistan vastaavan tositapahtuman suomalaiselta ampuradalta, ja uskoisin kirjan ainakin jotenkin liittyvän siihen. Luen aika vähän tämäntyyppistä kirjallisuutta ja jätin nyt tarkoituksella ennen oman arvioni kirjoittamista lukematta, mitä muut ovat mahdollisesti kirjasta sanoneet tai miten sitä tulkinneet. Aion kyllä käydä katsomassa, sillä usein muille on syntynyt upeita ajatuksia, jotka tuntuvat heti paikkansapitäviltä, oma pää vain ei samaan lopputulokseen yksin päädy.

Lukukokemus oli raskas, mutta vain henkisesti, sillä teksti itsessään oli helppoa ja nopeaa lukea. Kirja sai myös miettimään, miksi niin paljon tehdään kirjallisuutta tragedioista, mielenterveyden pettämisestä, suoranaisesta hulluudesta, vaikeuksista ja ongelmista. Asioita suurennellaan ja ne saavat syviä symbolisia merkityksiä. Missä tavalliset kirjat tavallisesta arkirealismista, kirjat, joissa tragedia on se, että lapsi sairastuu lomamatkan aattona, mies ei puhu eikä pussaa, nainen ei jaksanutkaan siivota kun oli hyvä romaani kesken. Jaksaisiko niitä sitten lukea?
Mietin myös eri kirjallisuuden genrejen arvostusta. Miksi minäkin pidän tätä kirjaa jotenkin "oikeampana" kuin vaikkapa vastikään loppuunsaattaamaani historiallista harlekiinia Kurtisaanin kesytys? Mikä tästä teki muka paremman ja hienomman? No, ehkä tekstin taso, laatu, luettavuus ja mielenkiintoisempi juonikuvio... :D

Kevyt iltapala

Lukaisinpa sitten haastepostaukseni innoittama ihan oikean kirjan (tai oikean ja oikean, pokkarit ovat jollakin tasolla epäkirjoja verrattuna kovakantisiin :P)

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi (4. painos, Tammi 2009, alunperin 2005)

Mistäs aloittaisin?
Kirja tuli todella, todella lähelle, vähän liiankin lähelle omaa maailmaani. Päähenkilö on kolmekymppinen nainen, joka on kirjan alussa raskaana, kääntää työkseen hömppäromantiikkaa ja väsää samalla gradua. Mies tekee töissä pitkää päivää ja rakentaa samalla taloa.

Itse olen 26-vuotias, vasta kääntämisen kandin valmiiksi saanut, rakennusprojektia ei ole tiedossa, eikä vauvaakaan, mutta jotenkin kertomus kolahti. Tuo voisi olla minun elämääni vain muutaman vuoden päästä. Pitkän parisuhteen kulunut kommunikointi oli niin tuttua, että välillä luin dialogin pätkiä miehelle ääneen ja hymähtelimme niille yhdessä.

"Kyllä se siitä", sanoo Harri ja menee.
Kyllä se siitä vauvanhoito. Kyllä se siitä käännöstyöt. Kyllä se siitä gradunaihe.

Tarina oli täynnä ahdistusta. Aluksi suunnittelin postaukselle otsikoksi "Paras ehkäisykeino ikinä", sillä ainakaan nyt, heti lukemisen jälkeen en kuvittelekaan lisääntyväni, en ehkä koskaan. Ehkä kirjassa kuvattiin vain äitiyden arkirealismia, mutta minusta se meni inhorealismin puolelle. Kuolaa, puklailua, vellitahroja, tuskaa, väsymystä, pelkotiloja, etäisyyttä, läheisyyttä, riippuvuutta, ihmissuhteiden vaikeutta. Hikeä, verta ja kyyneleitä niin paljon, että ne kastelivat Minnan, päähenkilön kalenterinkin. Kalenteri nouseekin kirjassa ikään kuin yhdeksi päähenkilöistä. Mielenkiintoinen ja hieno ratkaisu.

Haaveilin vielä aiemmin tänään ja kauan sitä ennen kääntäväni joskus harlekiiniromatiikkaa työkseni, mutta tämän kirjan jälkeen en ole siitä niin varma. Keksittyjä pätkiä Rakkauden valtakunta-nimisestä sarjasta on siroteltu pitkin romaania ja niiden imelyys, kömpelyys ja kuluneisuus kutoutuvat mukaan tarinaan ja Minnan parisuhteen vaikeuksiin. Olen viime aikoina huomannut lievää kyllästymistä harlekiinien maailmaan, eikä tämä kokemus auttanut tilannetta yhtään. Minnan kokemukset eivät anna työstä mielekästä kuvaa.

Olen lukenut tämän vuoden aikana toisenkin tätä kirjaa suuresti muistuttavan ulkomaisen teoksen - Allison Pearsonin Kate Reddy - täydellä teholla yötä päivää. Siinäkin on ei-enää-parikymppinen äiti, joka pinnistelee ja ponnistelee vaihtelevin tuloksin yrittäessään pärjätä lasten ja uran asettamien haasteiden kanssa. Sitä kuvaillaan Otavan sivuilla seuraavasti: "hersyvän hauska ja itkettävän tunnistettava kuvaus nykyaikaisesta uraäidistä". En löytänyt kirjasta mitään hersyvän hauskaa. Koin lähinnä viiltävää ahdistusta - tuotako on olla äiti nykyaikana ja yrittää samalla elää ja olla muutakin?

Sama tunne jäi Suden (vai Susin?) Ruuhkavuodesta. Olenko väärää kohderyhmää? Sopivatko nämä ruuhkavuosien vaikeuksia hekumoivat teokset vain niitä eläville myötätunnoksi ja niistä jo selvinneille katkeransuloiseksi huumoriksi?

Rutiinit kiidättävät eteenpäin. Ei pidä pysähtyä ajattelemaan. 
Viikon avaintavoite: vauva päiväunille mahdollisimman usein, mahdollisimman pitkään. Kun vauva nukkuu, minä käännän naisviihdettä ja väännän naisviihteestä tutkimussuunnitelmaa. Kun se ei nuku, minä vaihdan vaippaa, lämmitän ruokaa, käyn kaupassa, haen vettä, kuuntelen Harrin rakennusjuttuja, keitän kahvia. Ja aina vain minä puen ja riisun vauvaa, pakkaan sitä auton turvaistuimeen ja pois. 

Olen ihmeen turta. Itkin edellisen viikon aikana niin monta litraa, että kyynelvarastot ovat kuivuneet. Ne täyttyvät vasta loppuviikoksi.

Vai johtuuko tämä pelko, tuska ja kauhistus siitä, että minulla ei oikeasti ole sitä vauvaa? En tiedä hyvistä hetkistä ja siitä kaikesta onnesta, mitä lapsi tuo mukanaan. Kun luen vain kertomuksia näistä kai yleensä vaietuista negatiivisista asioista, näen ja koen vain ne, koska en tiedä muusta.

Pokkarin takakanteen on painettu Savon Sanomien arvostelu, josta lainaan tähän pätkän: Pauliina Suden kirja Ruuhkavuosi on hysteerisen hauska [...].
Mitä? Minä en nauranut kertaakaan. (Arvostelussa pyyhitään jopa naurunkyyneleitä... En voi ymmärtää.) Välillä silmäni levisivät kauhusta, vaikka ihan alussa tietysti koin muutaman tunteikkaan ailahduksen, kun tunnistin niitä parisuhteen piirteitä. Sama juttu kuin Kate Reddyn kanssa, en vaan kai sitten tajua jotakin tosi tärkeää. Kate Reddystä keskustelimmekin erään ystäväni kanssa, eikä hänkään kokenut kirjaa millään lailla hauskaksi vaan pelkästään ahdistavaksi. Voisiko näihin "uraäiti ahdistuu, hah hah"-genren kirjoihin painattaa jonkunlaisen varoitusleiman, joka kieltää ne kaikilta twenty-something lapsettomilta? Muuten kuolee ihmiskunta vielä sukupuuttoon.

Hengästynyttä ja ahdistunutta vaikutelmaa Susi loi muuten myös tekstillä. Lauseet olivat monin paikoin lyhyitä ja töksähteleviä ja usein toistuvista litanioista puuttui pilkutus. Se ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemusta, vaan loi omanlaisensa rytmin.

Kirja oli lukemisen arvoinen ja koska se herätti tunteita, vaikkakin aika negatiivisia, se oli hyvä. En ehkä lue tätä uudestaan ihan heti, mutta saatan kymmenen vuoden kuluttua palata asiaan. Jospa silloin osaisin nauraa? 

Yhdenyhtä asiaa

Sain haasteen Kirjavan kammarin Karoliinalta. Jee!

Eka oikea blogihaaste ikinä. Jospa tästä saisi uutta inspiraatiota keväällä mukavasti alkaneeseen kirjabloggailuun. Kandi on muuten nyt jätetty arvosteltavaksi ja kypsyysnäyte odottaa parin viikon päästä! Jaksaa viimein keskittyä niihin oikeasti tärkeisiin asioihin, kuten alati kasvavaan kirjapinoon. Yöpöydällä on huikeat 13 kirjaa ja toisaallakin on kasa. Kasoja. (Postauksessa olisi kiva olla kuvia, mutta laiskuus iski. Kirjablogeissa pyörineen tekijänoikeuskeskustelun jälkeen olen ollut vähän puun ja kuoren välissä. Aika ei aina riitä kuvien napsintaan, mutta nettikuviakaan en enää uskalla käyttää.)

11 vastausta

1. Kuka on vaikuttanut eniten siihen, että sinusta on tullut kirjojen ystävä?

- Varmastikin äiti ja isä. Lapsuudenkodissani on nykyään tuhansia kirjoja, mutta niitä oli ihan hurjasti jo 26 vuotta sitten syntyessäni. Kun äiti ja isä aina lukivat, opin minäkin kulkemaan kirja kainalossa ja sitten lukemaan opittua nenä kirjassa kiinni. Minulle myös luettiin paljon.

Tärkeimpiä tekijöitä olivat siis vanhempien esimerkki ja se, että kirjoja oli aina runsaasti ja monipuolisesti saatavilla - kotona ja kirjastossa.

2. Nimeä yksi kirja, jonka haluaisit lapsesi (nykyisen/mahdollisen tulevan/kuvitteellisen) elämänsä aikana lukevan.

- Eihän niitä voi sanoa vain yhtä, ei mitenkään. Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talo, koska se on ennen kaikkea tarina lapsuuden satumaailmasta, ystävyydestä ja siitä itsenäistymisen tarpeesta, joka ensi kerran iskee kun tajuaa olevansa vanhemmista erillinen joskus kolmivuotiaana, ja jota sitten kipuillaan varmaan loppuelämä. Rowlingin Harry Potterit, koska sarja kertoo maailman vanhimman tarinan: hyvä voittaa pahan, mutta se ei ole ikinä niin mustavalkoista kuin haluaisi.

Eniten kuitenkin toivoisin, että lukee lapsi mitä tahansa, hän löytäisi kirjoista samanlaisia vastauksia ja elämyksiä kuin minä. Huikeimpia kokemuksia ovat olleet ne hetket, kun olen kirjaa lukiessa ymmärtänyt, etten olekaan ajatuksineni ja mielikuvineni yksin, vaan joku muukin on joskus ajatellut samalla tavalla ja vieläpä vaivautunut kirjoittamaan ajatuksensa ylös. Toivon lapselle kirjoista vertaistukea ja minuuden rakennuspalikoita.

3. Mikä on paras tänä vuonna tähän mennessä lukemasi kirja?

- Vaikea kysymys, kun on tullut luettua niin vähän koulukiireiden takia. Ehkäpä Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Se oli vaikuttava ahmaisu.

4. Kuka on suosikkisi ulkomaisista naiskirjailijoista?

- Sophie Kinsella. Kirjailijan teoksissa on sopivassa suhteessa sarkasmia, kohellusta ja se tärkeä pikku hitunen romantiikkaa. Pidän Kinsellan kirjoja viisaanaa viihteenä. Kipeät asiat saavat kaiken sähläyksen keskelläkin olla oikeasti kipeitä. Hyvä viihdekirja ja nauramaan ja itkemään samalla sivulla.

5. Entä ulkomaisista mieskirjailijoista?

- Vaikea. Luen hirveän vähän mieskirjailijoiden teoksia. Ei se ole mikään tietoinen valinta, mutta niin vain on käynyt. Ainoa, joka tulee nimeltä heti mieleen on Hemingway ja häneltäkin olen lukenut yhden teoksen. Luen hävettävän vähän itse kirjailijoita, luen ennemmin kirjaa itseään ja sen tarjoamia elämyksiä. Vasta tämän blogin myötä olen opetellut antamaan kunnian sille, jolle kunnia kuuluu, sillä kirjailijan luomushan se lumoava teos lopulta on.

6. Entä kotimaisista naiskirjailijoista? 

- Valtosen Hilja, ehdottomasti.

7. Entä kotimaisista mieskirjailijoista?  

- Vastaan tähän Tuomas Kyrö.

8. Odotatko erityisen kovasti jonkun syksyllä ilmestyvän kirjan lukemista? Minkä?

- Luen hirveän vähän uutuuskirjallisuutta, enkä seuraa kustannusmaailmaa kovinkaan tarkkaan. Tätä kysymystä varten vähän guuglailin. Riikka Pulkkisen Vieras (Otavan sivuilla julkaisuksi lupaillaan 9/2012) vaikuttaa tanssi-, uskonto- ja ruumiillisuusteemoineen todella mielenkiintoiselta. Kävin koko lapsuuteni, yhteensä kahdeksan vuotta balettitunneilla, joten tanssin maailma on aina ollut jollakin tasolla mukana. Vieläkin, sillä se kasvoi ikään kuin osaksi identiteettiä. Välillä tulee tarve kokeilla, vieläkö käteni on ojentuneena virheetön ja perhosenkeveä ja vieläkö osaisin hypätä gasellin lailla salin kulmasta toiseen (ensimmäiseen kyllä, jälkimmäinen on nykyään lähempänä "virtahepo trampoliinilla"-efektiä. Vaikka olenkin normaalipainon rajoissa, jonnekin se metsäkauriin herkkyys jäi). Ruumiillisuutta olen pohtinut naistutkimuksen sivuaineopintojen kautta ja kinesteettisenä elämänkokijana se on muutenkin minulle läheinen käsite. Uskontoakin on tullut pohdittua usein.

9. Antaako ympäristö esimerkkiä - onko perheessäsi (nykyisessä tai lapsuuskodissa) muita kovia lukijoita kuin sinä? 

- Tähän tuli jo osittain vastaus ensimmäisessä kysymyksessä. Oman elämänpuolisko lukee laatua valikoiden ja hyvin harvakseltaan, kirjakaupanmyyjän poika kun on. 

10. Mainitse yksi kirja, joka yhdistyy mielessäsi vahvasti paikkaan/tilanteeseen, jossa sen luit. kerro myös se paikka/tilanne. :)

- Anne Frankin päiväkirjan lukeminen amsterdamilaisessa hotellihuoneessa oli omalla tavallaan vaikuttava kokemus. Kun lähdin seuraavana päivänä kaduille kävelemään, oli huumaavaa ajatella, että tästä Annekin on aikoinaan saattanut kulkea. 

Muistan myös lukeneeni vastailmestynyttä viimeistä Harry Potteria autossa kotipihan parkkipaikalla, koska kirja piti ottaa joka paikkaan mukaan niin kauan kun se oli kesken. Olin ihan lopussa ja itkin valtoimenaan ja kirja oli pakko saattaa loppuun nousematta autosta, koska tunnelma olisi muuten latistunut.

(Minulla on selkeästi vaikeuksia käsitteen "yksi" kanssa. Mottoni onkin elämän suhteen "yllin kyllin". :D )

11. Missä luet mieluimmin?
 

- Omassa sängyssä. Miellään yksin, tai niin, että toinen nukkuu. 

Loppuun haluan laittaa lainauksen, joka on sekä huvittanut että mietityttänyt jo parin viikon ajan.

 

It is what you read when you don't have to that determines what you will be when you can't help it. 

- Oscar Wilde

10 + 10 = elämä

Minäkin sitten, kun muutkin.

Tässäpä listattuna 10 eniten elämääni vaikuttanutta kirjaa ja biisiä. Nämä tänään, huomenna lista olisi toisenlainen. Mehän rakennamme elämäämme satunnaisista sattumuksista yhdeksi yhtenäiseksi tarinaksi, mutta aina vain kuluvan hetken näkökulmasta katsottuna. Uudet kokemukset auttavat tulkitsemaan vanhatkin järjestykset uusiksi.
Joku kirjoitti blogissaan, että nämä kymmenen tulvivat helposti esiin. Itse koin tehtävän vaikeaksi ja nytkin listasta puolet ovat lapsuusaikaan kuuluvia merkittäviä teoksia. Silloin tapahtui enemmän ja oli vielä avoimempi vaikutteille. Nyt hyväkään kirjaa ei enää samalla tavalla muuta elämää. Sellaisina hetkinä, kun elämässä tapahtuu jotakin merkittävää, jaksaa vasta viimeisenä tekonaan tarttua kirjaan.

Listasta tuli hyvin kevyt ja viihteellinen. Toisaalta se peilaa kirjallista makuani aika pitkälti. Pystyn kyllä lukemaan ja ymmärtämään vakavampaakin kirjallisuutta, jopa nauttimaan niistä, mutta ihan rehellisesti sanottuna tartun kaikkein mieluiten vanhaan hyvään tyttökirjaan. Maailmassa on aikaa kärsiä, kokea ahdistusta ja kamppailla identiteettinsä kanssa ihan omassakin elämässä, ilman, että siitä pitäisi niin usein lukea. (En ole vieläkään unohtanut sitä, kun luin Pulkkisen Rajan ja sain sen päätökseen keskellä yötä ja tuijotin vieressä hiljaa hengittävää puolisoa pää ja silmät surusta turvonneena.)
Paljon naisia - naiskirjailijoita ja tarinoita naisista. Yllätyin, vaikka toisaalta aika itsestäänselvää sitten kuitenkin.

Ei selityksiä, vaikka niitä haluaisin juuri eniten naputella.

1. Anonyymi - Herra Jackin ihmeellinen huone
2. Jean Estoril - Annen balettihaave
3. Maria Gleit - Kiinalaistyttö Sa Tu Sai
4. Richard Hislop - Ruusu tuulten temppelissä
5. J. K. Rowling - Harry Potter ja salaisuuksien kammio
6. Harald Beijer - Brita tukkukauppiaan talossa
7. Joka naisen niksikirja
8. Rauha S. Virtanen - Tapaamme Seljalla
9. Hilja Valtonen - Nykyajan tyttölapsi
10. Astrid Lindgren - Most beloved sister

Biisit ovat ennemminkin tilanteisiin liittyviä tunnelmia, eivät elämää muuttaneita, sillä en ole suurikaan musiikkifani. Kuuntelen musiikkia tarkoituksella ehkä kerran viikossa ja eniten nautin hiljaisuudesta, koneella ollessakin.
Kyllä, kaikki nuo samassa listassa. Hirveää. Jos joku väittää olevansa musiikin suhteen kaikkiruokainen, niin tervetuloa tapaamaan minua.

1. Juha Vainio - Sellaista elämä on
2. Taylor Swift - Love story
3. Nick Cave - The Ship Song
4. Burzum - Tomhet
5. Britney Spears - Girl in the Mirror
6. Katri Helena - Anna mulle tähtitaivas
7. Miranda Lambert - Mama I'm alright
8. Oasis - Don't look back in anger
9. Zen Café - Älä tee
10. Lena Meyer Landrut - Bee

Mitä parhainta viikon keskivaihetta kaikille!

Fifty Shades of Fanfiction

Viimeisin lukemani kirja on E. L. Jamesin Fifty Shades of Grey.

Kirjasarjan kolme osaa ovat Amazon.comin kirjabestsellerlistan kärjessä tällä hetkellä. Kerrankin yritän olla ajan hermolla.

(kuva Google Booksin)

Tämä "original novel" oli alunperin fanfictionia nimeltään MOTU eli Master of the Universe. Henkilöt taustoineen ja luonteineen perustuivat kuka enemmän, kuka vähemmän Twilight-kirjasarjan hamoihin. Kirjoittaja piiloutui nimimerkin SnowQueen'sIceDragon taakse (taijokuvastaava, en ole perehtynyt asiaan kuin muutaman nettikeskustelun verran, olen tosi jäljessä kuumimmissa trendeissä, kuten aina, tämä oli iso juttu ehkä vuonna 2010, kirja vain satuttiin julkaisemaan vasta).

Tässä virallisessa kirjaversiossa henkilöiden nimet ja osa taustaa on muutettu. Bella onkin Ana, Edward Christian, Jacob José (etninen taustakin muutettu, mutta samalla säilytetty, mielenkiintoista, sillä tarinan kannalta se ei ole oleellinen)... Luonteet ovat ennallaan, jos oikein ymmärsin. Erään linkin mukaan, jonka tietenkin olen hävittänyt, fanfiction ja julkaistu kirja ovat 89 prosenttisesti yhteneviä, muutoksia vain lähinnä henkilöiden nimissä.

Tarina on seksuaalissävytteinen suhdesoppa, jonka hahmojen käytöksen ja luonteen Twilightin lukeneet tuntevat ennalta. Tässä Amazonin mainospuhe kirjasta:

When literature student Anastasia Steele goes to interview young entrepreneur Christian Grey, she encounters a man who is beautiful, brilliant, and intimidating. The unworldly, innocent Ana is startled to realize she wants this man and, despite his enigmatic reserve, finds she is desperate to get close to him. Unable to resist Ana’s quiet beauty, wit, and independent spirit, Grey admits he wants her, too—but on his own terms.

Shocked yet thrilled by Grey’s singular erotic tastes, Ana hesitates. For all the trappings of success—his multinational businesses, his vast wealth, his loving family—Grey is a man tormented by demons and consumed by the need to control. When the couple embarks on a daring, passionately physical affair, Ana discovers Christian Grey’s secrets and explores her own dark desires.

Erotic, amusing, and deeply moving, the Fifty Shades Trilogy is a tale that will obsess you, possess you, and stay with you forever.

Eroottinen kirja oli jossakin määrin, mutta omat kiihokkeeni ovat vähän toista luokkaa. Viihdyttävä - osittain, sillä tarina jäi mieleen pyörimään ja halusin aidosti lukea sitä eteenpäin. Syvästi koskettava? No, jos ärtymys ja turhautuneisuus lasketaan tunteiksi, niin joo. Viimeisen lauseen lopetus on jo amerikkalaiseksi mainospuheeksikin yliampuva. Kiva tarina, kiva oli lukea ja lukaisen sopivan tilaisuuden tullen myös jatko-osat (joita on kaksi, ilmeisesti alkuperäinen fanfic sisälsi kaikki kolme).

Minua kiehtoivat tässä tarinassa pääosin vain ulkokirjalliset seikat - kuinka fanfictionista voi ponnistaa aivan omaa kirjallisuutta. Pyörittelin pitkään mielessäni tekijänoikeusseikkoja, moraalia, sitä, kuinka kirjailija E. L. James teoksen alussa kiittelee oikein listassa kaikenlaista porukkaa, muttei tarinaan sitä suurinta inspiraatiota antanutta ja alun perin omia henkilöhahmojaan lainannutta Stephenie Meyeriä. Twilight-taustaa ei mainita missään, vaikka fanfic-menneisyys on netissä kaikkien tutkittavana. (Sidenote: huvittavia nuo nykyviihdekirjallisuuden kiitoslistat - vähän kuin CD-levyjen sisälehdiltä löytyvät kaavamaiset god, spouse, family, producer)

En ole lukenut alkuperäistä MOTU-fanficcia ja Twilight-sarjan vain kerran läpi. Joistain kohdista tunnistin alkuperäiset hahmot, joistakin en, mutta pääpiirteissään sekä Christian että Ana olivat yhtä sietämättömiä kuin esikuvansa.

Voin kyllä suositella kirjaa, jos harlekiinitasoinen romantiikka ja alpha male-asetus uppoavat. Seksikohtauksia oli runsain mitoin ja ne olivat monipuolisia - tosin Christianin hehkutettu ja luvattu BDSM-puoli jäi uskomattoman tumpuksi. Tämähän taas sopii romantiikan kuluttajien massoille, liian rajut otteet olisivat karkottaneet monta potentiaalista fania ja ostajaa.
Sopivan tuhma, mutta vaniljan puolelle menee minusta.

Vuoden kuriositeetti suoritettu. Olen pyöritellyt mielessäni jonkinlaista lukemisen tavoitelistaa, kun muuten tunnun lähinnä poukkoilevan missä sattuu. Ostin Aikamatkustajan vaimon kirpparilta, kun halvalla sain.Sitä toivottavasti seuraavaksi.

Koska rakastan lukea nimen alleen saaneita itsestäänselvyyksiä (quotet siis), laitan yhden tähänkin. Jäin miettimään sitä pitkään tämän postauksen teeman tiimoilta:


A piece of writing is like a piece of magic. You create something out of nothing.

Susanna Clarke

Koko quote kyllä sotii intertekstuaalisuuden ideaa vastaan aika ihailtavan röyhkeästi. Näihin tunnelmiin.

Naiivius kunniaan

Sain tänään kello kahdentoista molemmin puolin viimein luettua jossain aiemmin mainitsemani Agneta von Koskullin Savumerkkejä (Otava 2004). Kirjailija on kuvataiteilija ja teos ilmeisesti ainakin osittain elämäkerrallinen.

 (Kuva lainassa täältä, oma kirja samoilla kansilla)

50-lukulaisen suomenruotsalaisperheen elämästä kertova kirja oli kirjoitettu lapsen, Agnetan, silmin. Se teki kirjasta herttaisen naiivin ja viiltävän terävän yhtäaikaa.
Parhaiten mieleeni jäi hoitotädin ja miehensä puuhastelut makuuhuoneessa - joskus tädillä oli hame noussut vyötärölle ja setä yritti sitä kepillä saada alas. Juu. Näin. Oli virkistävää lukea asioista eri näkökulmasta kuin itse niitä katsoisi. Kuinka kirjailija onkaan osannut niin hyvin uppoutua lapsen maailmaan, vaikka omasta lapsuudestaan kirjoittaakin.
Toisella tavalla mieleenjäävä oli kohtaus, jossa pieni tyttö pyhätakissa joutui kohtaamaan vanhempiensa parisuhteen ongelmat, eikä suklaa enää maistunutkaan yhtään hyvältä. Toisaalta suututtikin, millainen äiti vie lapsensa mukaan pettämisreissulle? Agneta toimi pikkukulissina myös äidin alkoholismille, joka kirjan lukijalle selkenee kauan ennen kertojalasta.

Ostin kirjan saadakseni ajankuvaa 50-luvusta, enkä pettynyt. Perheellä oli kotiapulainen, Agnetan kommunistiystävä-Immoa ei päästetty sisälle leikkimään ja kesäisin käytiin maalla. Lapsen näkökulma on raikas ja suloinen, ja vastoinkäymisetkin ohitetaan lapsen tavoin - kepeästi siirrytään asiasta toiseen ja ongelmat ratkeavat kuin vatsakipu, joka vain katoaa.
Pidin myös kirjan monitasoisuudesta, joka syntyi kertojaminän naiiviudesta. Lukija sai kokea oivaltamisen iloa. Tai no, iloa ja iloa, kaikki ei ollut niin idylliä kuin kertojaminä uskoi.

En usko tämän jäävän hyllyyn tai pääsevän uudestaan luentaan, mutta en lukemista en kadu. Vien kirjan kirpparille, kun tulee taas aika varata pöytä.

Muuta luettua:  

Tuija Lehtisen kahden kirjan painos, joka sisälsi Pirunsaaren veljekset ja Taimitarhan lapset. Vaikka kirjat on julkaistu aikoinaan ensimmäisen kerran jo kahdeksankymmentäluvun puolella, ne ovat tarinoina kestäneet aikaa hyvin. Jopa yllätyin siitä, kuinka vanhoja ne olivat, kun tätä postausta varten tarkistin.

Pirunsaaren veljekset oli näistä kahdesta suosikkini. Taattua Lehtistä: romantiikkaa, vähän jännitystä, eläviä, humoristisia henkilöhahmoja ja mukavasti rullaava juoni. Lehtisen luomista maailmoista ei tahtoisi lähteä pois. Miehetkin sytyttävät ja vetoavat suomalaiseen mielenlaatuun. Melkein tekisi mieli pakata omat kamansa, karata johonkin pikkukylään kesäksi töihin ja kuvitella kohtaavansa prinssejä pilvin pimein, joista kaikki haluaisivat ensin nokkelasti sanailla kanssani ja sitten suutelisivat yhtäkkiä yllättäen, vähän vastentahtoisestikin. On tuo omakin mörkäle tuossa vieressä olemassa, mutta unelmoida saa aina. Siksihän minä luen.

Taimitarhan lapset ei ollut huono sekään, näistä kahdesta vain se vähemmän suosikki. Olin joskus pari viikkoa yläasteen aikana työharjoittelussa päiväkodissa ja se tuli päiväkotiarkea lukiessa mieleen elävästi. Tämäkin oli jännitystarina. En itseasiassa ole dekkarien suurin fani ja hävettää vähän tunnustaa, että jopa Neiti Etsivät olivat (ja varmaan ovat vieläkin) minulle vähän liian rajuja. Mielikuvitus laukkaa ja tapahtumat saavat itseään isommat mittasuhteet, etenkin silloin kun tulee aika sammuttaa valot ja käydä nukkumaan. Jos vielä olen yksin...

Lehtisen kirjoissa on jotakin äärettömän tuttua ja turvallista. Luin aikoinaan varmaan kaikki kirjastosta löytyneet Lehtisen nuortenkirjat ja omistinkin muutaman. Jossain vaiheessa keksin aikuispuolen, mutta olen säästellyt siihen tutustumista - vieläkin on useita lukematta. Niissä maailma on helppo ja kaunis kuin aikakauslehtien kesänovelleissa, eikä se ole missään nimessä huono asia. Jollakin lailla ihanalla tavalla naiiveja nämäkin.

Tämä nimenomainen kirja jäisi hyllyyn ja ainakin Pirunsaari pääsisi uudelleenluentaankin jonakin laiskana iltapäivänä, ellei kirjasta olisi tullut kirjaimellisesti käsissäni puhki luettu (en osannut tätä edes itse yhdistää, kiitos kuuluu ystävälleni, joka puusaunan lämmössä tämän lohkaisun heitti).

Kirjaston poistokappaleissa on puolensa, vaikka uusien kirjojen tuoksua rakastankin ja muovitus ärsyttää. Tällä kertaa kirja oli kuitenkin rakastettu saumoistaan rikki ja levisi kirjaimellisesti käsiin. Surku. Taistelen edelleen tuon roskiin heittämisen kanssa. Turhahan sitä olisi säilytellä, mutta... Snif.

Tietysti myös kauan kaivattu Lover Reborn on luettujen listalla, mutta se ansaitsee ihan oman postauksensa.

P.S.
Pieni kirjallisuuteen liittyvä ilonhuudahdus pääsi, kun luin Apu-lehteä. Näyttelijä Elina Knihtilä jakaa intohimoni 50-luvun keittokirjoja ja elämäntaito-oppaita kohtaan! Sisäinen kotirouvani kohtasi sielunsiskon.

Terveisiä salaisesta siivestä

Eli kaikki varmaan jo arvaa kaupungin?

Pitkän blogihiljaisuuden syy oli siis keväinen lomapyrähdys Amsterdamiin. Kaupunki on ihana. Ikivanha ja moderni yhtä aikaa. Miulle Amsterdam on makuja, tuoksuja, tunnelmia, värejä, oikea aistien ilotulitus. Cappuccinoja, jotka on tehty kunnon täysmaitoon ja siksi ihanan kermaisia, viipyileviä kivikujia, kirjakauppoja joka kulmassa ja tarjontaa enemmän kuin tarvitsisin!

Kävin katsomassa Salaisen siiven, jossa Anne Frank kirjoitti päiväkirjansa. Sykähdyttävä, kaamea, ahdistava ja upea kokemus kaiken kaikkiaan. Seinillä oli otteita päiväkirjasta (jota en muuten ennen reissua ollut ikinä lukenut, olen tutustunut vain Miep Giesin teokseen Anne Frank, suojattini). Näytillä piti olla myös alkuperäinen päiväkirja ja sen lisäsivuja, mutta pikkupikkukyltin mukaan se ehta aito oikea oli restauroitavana ja esillä siis replica. Se oli pikkuinen pettymys, koska odotin aidon päiväkirjan näkemistä ehkä eniten. Toisaalta, kun kävelin huoneesta toiseen, hyppäsin kirjahyllyn takaa salaiseen siipeen (joka oli arkistokaappi ennemminkin), sekin riitti, että täällä, tässä paikassa Anne on ollut, kävellyt, hengittänyt ja kirjoittanut. En ole aiemmin ollut mikään Anne Frank-fani, mutta toki tiesin tarinan ja aikomuksena oli lukea myös itse päiväkirja. Kierroksen loppupuolella oli esillä erilaisia painoksia päiväkirjasta kaikkialta maailmasta. Kyllä nauratti se suomalainen painos, joku hillitön mainospuheversio 50-luvulta, näin siis takatekstin. Ei olisi sen perusteella uskonut, että kyseessä on yksi 1900-luvun suurimmista tragedioista ja vääryyksistä ihmisyyttä kohtaan ja niiden symboli, sen verran sensaatiohakuista Hymy-tekstiä se oli.

Museon lopuksi oli tietenkin kauppa, mutta millainen! Kirjakauppa, joka sisälsi eri versioita Annen päiväkirjasta kaikkialta maailmasta ja tietenkin myös muita kirjoja aiheesta. Sarjakuvaversio jäi häiritsemään, kun en napannut sitä mukaan. En yleensä lue sarjakuvia juuri ollenkaan, mutta piirrosjälki oli kaunista ja olisin halunnut lukea tarinan. Museossa ei saanut kuvata ja huoneet olivat kalustamattomia, mutta esillä oli Barbie-skaalan pienoismalli salaisesta siivestä ja valokuvia huoneista kalustettuna, Otto Frankin opastuksen mukaan. Sarjakuvakirjassa olisi saattanut olla sisustus kohdillaan.

Ostin kirjakaupasta lopulta vain suomenkielisen version Annen päiväkirjasta. Se sisältää aiemmin poistettuja osia, jotka on lisätty siihen vasta 2000-luvun alussa. Aiemmin poistetut osat koskivat ilmeisesti Annen kritiikkiä äitiään kohtaan.

Luin päiväkirjan yhdessä illassa, kun makasin maha täynnä nautinnollista ravintolaruokaa hotellin keskeltä kuopalle menneellä sängyllä. Lukuelämys oli koskettava, mutta ei niin voimakas, kuin odotin. Olenko liian vanha samastumaan? Anne oli ärsyttävä angstiteini ja vaikka en ole vieläkään uskaltanut palata omiin päiväkirjoihini samalta ajalta, uskoisin niiden olevan hyvin samanlaisia. Sepä tarinassa toisaalta kiehtookin - vainottu, piileskelevä tyttö on kuin kuka tahansa teini, minä, sinä tai joku muu. Tunsin suurta surua, että Anne ei koskaan saanut kasvaa aikuiseksi, katkeroitua, kyynistyä ja kohdata ehkä osaa unelmistaankin. Toisaalta, kun tunnen tapahtumat myös päiväkirjan viimeisen merkinnän jälkeen, en usko, että elämä olisi ollut unelmien tavoittelua kuitenkaan, vaikka Anne olisi keskitysleiriltä selvinnyt.

Ostin seuraavan päivänä toisenkin kirjan, Anne Frank and the Children of Holocaust, ja lukaisin. Maailman julmuus jäi pyörimään pitkäksi aikaa mieleeni.
Lääkitäkseni maailmantuskaani lukaisin toissayönä, lennolta tultua kuuluisan holokaustin kieltäjän kymmeniä sivuja käsittävän esseen aiheesta miksi Annen päiväkirja on huijausta. En vakuuttunut, mutta jokin pieni kyyninen olio sisälläni rauhoittui. Toisaalta kirjoittaja oli muutenkin hullu, maailma ei parane kieltämällä miljoonien ihmisten raaka, sydämetön ja järjetön teurastus.

Iloisempiin asioihin. Kyllä, nämä kaikki raahasin halpalentoyhtiön painorajoista huolimatta kotiin:

Minä LÖYSIN SEN. Kauan kaipaamani J.R. Wardin Lover Reborn nökötti kirjakaupan hyllyssä kenen tahansa käpälöitävänä. Ennen virallista julkaisupäivää. Näitä kirjahetkiä tulee harvoin, mutta voi ihme sitä tärinää, värinää, sekopäisyyttä, kuulon ja näön katoamista ja hysteerisesti kirjaa syliin puristaen tapahtunutta kipitystä äkkiä kassalle, ettei kukaan vaan vie aarrettani. Klonkku kalpenisi rinnallani.
Näen joskus unia siitä, kuinka löydän upeita, ihmeellisiä kirjoja antikvariaateista, kirjakaupoista ja kirppareilta, kirjoja joiden olemassaolosta en ole edes tiennyt, mutta jotka haluan palavasti lukea. Hysteerisenä kahmin niitä syliini, kädet hioten ja täristen. Heti, kun pääsen kassalle, herään ilmaa haroen. Nyt ei käynyt niin!

Kuvassa myös Anne-kirjat, burleskiopas (en harrasta, mutta aihe kiehtoo ja kirja maksoi 3 euroa, kuka sellaisen jättää ostamatta), Harry-kokoelmasta uupunut The Tales of Beedle the Bard, kolme sisäoppilaitosaiheista hömppäpokkaria (yksi teineille, kaksi alempana olevaa aikuisille). Niistä kaksi luettuna jo. Ja vielä Very Classy, tyyli- ja elämäntapaopas nykyajan tytöille. Rakastan ohjeita siitä, kuinka ottaa vastaan kutsu, miten pukeutua mukavasti, mutta tyylikkäästi lennolle ja kuinka tärkeää on nykyaikana miettiä, haukkuuko blogissaan ihmisiä. Harvemmin sovellan noita ameriikan hömppäohjeita omaan elämääni, mutta niitä on ihana lukea. Opas siis myös jo luettujen listalla.

Makasin siis ison osan aikaa hotellin valkeilla lakanoilla kirja nenän edessä. Tykkään siitä hirmusti - elämä ja suuri kaupunki sykkivät ulkopuolella ja tavallaan olen kuitenkin osa sitä, omassa turvallisessa pesässäni. Kävin toki katselemassa maisemia, kävelemässä puistossa, juomassa niitä erikoiskahveja ja syömässä uskomattoman ihanaa indonesialaista, mutta onnellisin olin iltaisin kömpiessäni lakanoiden väliin, mukana lasillinen kummalliselta maistuvaa hollantilaista hanavettä. Vain lomalla on aikaa lukea.